Blog

Luulin aina haluavani näyttää hyvältä…

Tämä on varmaan minuun eniten kolahtanut “fitness meme” tai mitä motivaatiosloganeita ne nyt ovatkaan:

I always thought I just wanted to look good until I realized what if felt like to be strong

…until I realized what it felt like to be strong

 

Olen ollut jonkin verran ylipainoinen joskus parikymppisenä. Parhaimmillaan BMI taisi olla 26,2 ja ylipainon rajanahan pidetään 25:tä. BMI ei toki ole luotettava mittari, jos on yhtään enemmän lihaksia, mutta minulla ei kyllä todellakaan ollut! Laihdutin ne kilot menestyksekkäästi (huom. en terveellisesti) pois, eli en siis jojoillut missään vaiheessa, mutta jäin tuijottamaan sitä saavutettua vaa’an lukemaa.  Siitä tuli minun maaginen rajani ja yhdistin sen siihen, milloin näytän hyvältä, milloin tuntuu hyvältä jne. Ko. lukeman ylittyessä henkinen hyvinvointi kärsi ja rajusti.

Tässä vaiheessa aloimme sitten mieheni kanssa perustaa perhettä. Parin raskauden ja synnytyksen jälkeen keho näytti luonnollisesti erilaiselta kuin ennen ja toisen lapsen jälkeen kilojakin jäi muutama yli sen maagisen rajan. Takana oli myös erittäin huono parisuhde (jonka seurauksien kestämisestä ja käsittelyavusta kuuluu iso kiitos miehelleni), kotiäitiys osoittautui vaikeaksi, eikä elämässäni ei ollut sellaista suurta intohimoa. Olo oli jokseenkin suunnaton. Siis ilman-suuntaa olo :) Tunsin välillä olevani aivan hukassa ja itsetuntoni oli nollissa, kun aloitin nämä vapaapainohommat.

Vapaapainoilu ja salitreeni liittyivät siis aluksi pelkästään siihen, että halusin näyttää erilaiselta. Hyvältä. Rasvaa pois, vaikka olinkin tässä vaiheessa ihan normaalipainoinen. Ajattelin, että sen myötä itsetuntokin nousee, tuntuu paremmalta jne. Mikä sinänsä on hyvin ironista, sillä miksi ihmeessä omien virheiden kyttääminen ja niihin keskittyminen saisi oloni yhtään paremmaksi… Tuosta pois, tuohon lisää, voi kun rasva ei lähtisi aina ensin rinnoista.

Mutta kuinka treenien kanssa kävikään… Huomasin aika pian aloitettuani, että voimat kasvoivat nopeasti. Sain lisätä rautaa tankoon. Aloinkin janoamaan sitä. Ajattelin joka kerta, että ensi kerralla nostan kyllä vielä enemmän. Asetin tavoitteita. Pääsin niihin. Ja se olikin se, mikä sen kauan etsityn hyvänolontunteen sai aikaan! Toden totta: luulin aina haluavani näyttää hyvältä kunnes tajusin, miltä tuntui olla voimakas!

Vaikka näyttäisin miltä, ennätys on aina ennätys! Voi sitä endorfiiniryöppyä ja voi sitä tunnetta, että MINÄ pystyn tähän! MINUN kehoni pystyy tähän! MINUN kehoni voi kyykätä 110 kg (kyykky on lempiliikkeeni) – ja pian vielä enemmän. Ja sen vuoksi minä rakastan kehoani. Eikä tämä tunne jää pelkästään salille vaan välittyy muuhunkin elämään: minä olen hyvä, en pelkästään riitä, vaan olen hyvä. Kukoistan.

Leave Reply