Blog

Pohdintoja elämästä, kilpaurheilusta ja minusta ihmisenä

Tässä on mennyt vuoden verran, kun viimeksi kirjoittelin… Viime vuosi oli vaikea, joten ei ihme. Mutta nyt muutamat kommentit kilpaurheilusta ja sen merkityksestä elämässä sytyttivät tarpeen taas. Olen useammaltakin kanssakilpailijalta lukenut, kuinka pohja putoaa elämältä, jos ei ole seuraavia kisoja ja niihin valmistautumista tiedossa… Se kuulosti minusta surulliselta ja sai minut reflektoimaan taas omaa elämääni ja sitä, miten kilpaurheilu on vaikuttanut siihen.

Olen siis työstänyt koko viime vuoden omaa riittämättömyyden tunnettani. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, mutta olen aina suorittanut, jotta kelpaisin. Koulussa, töissä, kaikessa… Olen hyvä ja arvokas, kun suoriudun hyvin. Jos ei tule täydellistä, jokin meni vikaan, ja se johtuu siitä, että minä olen huono. Olen tarvinnut pohjan itseni arvostamiselle ulkopuolelta, sillä sitä ei ole minussa itsessäni ollut. Jonkin tai jonkun on täytynyt tehdä minusta kokonainen, kun en ole siihen itse pystynyt. En ole voinut vain olla, ja sillä olemisella olla rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. 

Itselläni tuo ääni, joka kertoo etten riitä, on siis siirtynyt elämän myötä asiasta toiseen… Se on kohdistunut kouluun (yllätys yllätys, olin hyvä koulussa), se on kohdistunut kaverisuhteisiin ja siihen, kuinka suosituksi ja pidetyksi olen kokenut itseni muiden silmissä. Ajatella, olen perustanut ihmisarvoni sille, miten minä koen muiden minut kokevan… Kaksi tulkintaa, jotka molemmat voivat mennä väärin. 

Olen perustanut ihmisarvoni sille, miten hyvin pärjään töissä. Olen nyt vasta tajunnut, että miksi kuntokeskuspt:n työ oli minulle niin raastavaa… Ammattitaitoani – eli minua – arvioitiin sen perusteella, kuinka paljon myin (eikä sen perusteella, miten esimerkiksi asiakkaat pääsivät tavoitteisiinsa), ja se tehtiin hyvin suoraan. Ei kyseessä ollut pelkkä arvojen ristiriita, kuten kuvittelin, vaan tämä haava revittiin auki uudestaan ja uudestaan: sinä et ole ihmisenä tarpeeksi hyvä ja riittävä.

Kun lähdin kokeilemaan kilpailemista, tiedostin tämän perfektionistisen piirteen itsessäni. Aioin olla varovainen. Olen jopa sanonut aiemmissa kirjoituksissani, kuinka en perusta enää arvoani mihinkään ulkopuoliseen… Mutta koska en ollut sen lähdettä oikeasti työstänyt, niin totta kai homma levisi käsiin. Huomaamattani päädyin tilanteeseen, jossa 6 kuukautta kisojen jälkeen kerroin edelleen itselleni, kuinka huono ihminen olen, koska se kyykky, jonka piti olla helppo, epäonnistui. En minä ollut oikeasti käsitellyt asioita, olin vain löytäynyt uuden kohteen, jolle arvoni perustaa… Kilpaurheilun. Ja koska vastoinkäymisiä ei vielä ollut ollut, luulin olevani kunnossa. 

Pieleen meni, ja onneksi niin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, ja viime keväänä tapahtui jotain, mikä sai minun traumani aktivoitumaan. Miten ihanaa! Sain tilaisuuden käsitellä niitä, ja eheytyä. Tämä aina minussa syvällä ollut riittämättömyyden tunne ei ollut läheskään ainoa asia, jota jouduin käsittelemään, mutta saatoin löytää sen edelleen kaiken tapahtuneen takaa. Pystyin ymmärtämään, mistä se johtuu. Ja nyt elämä antoi tilaisuuden aloittaa itseni hyväksymisen taas puhtaalta pöydältä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Halannut sisäistä lastani uudestaan ja uudestaan, ja rakastanut häntä niin paljon, että hän on alkanut taas uskoa itseensä. Sanonut, että vaikka et ikinä saavuttaisi yhtään mitään, olet juuri hyvä tuollaisena. 

Ollessani voimanostovalmentaja taso 2:n koulutuksessa muutama viikko sitten, tämä asia konkretisoitui minulle. Teimme tehtävää, jossa asiat omassa elämässä piti laittaa tärkeysjärjestykseen. Ei tehnyt tiukkaakaan sanoa, että kyllä nostaminen tulee ihan rehellisesti minun elämässäni vasta perheen ja ystävien jälkeen, vaikka suhtaudunkin voimaharjoitteluun intohimoisesti. Vaikka en voittaisi ikinä yhtään kisaa, niin se ei vaikuttaisi käsitykseeni itsestäni ihmisenä. Tai kun valmentajani puhui maajoukkueeseen pääsemisestä, niin sanoin, että joo, olisihan se hienoa, ja totta kai sitä haluan, mutta jos se ei ikinä tapahdu, niin ei haittaa. Haluan kilpaurheilla, ja tietysti tavoitteiden saavuttaminen on tärkeää, mutta se ei ole minulle elämä.

Kommentit, jotka saivat minut tätä kaikka miettimään, eivät tietenkään automaattisesti tarkoita, että kommentoijat kokisivat tarvitsevansa jotain ulkopuolista tekemään heidät arvokkaiksi. Minulle se tarkoittaisi sitä, joten punaiset liput liehuivat heti näkökentässä. Jos minä tarvitsisin kilpailuja tuomaan elämääni pohjaa, se kertoisi suorittamisen tarpeesta ja siitä, että tarvitsisin jotain ulkopuolista, joka kantaa minua.

Totta kai treenaaminen on helpompaa ja kivempaa, kun sillä on jokin kohde. Se tekee siitä määrätietoisempaa ja motivoi suuresti. Mutta kun sen puuttuminen tarkoittaa, että elämältä putoaa pohja, se kuulostaa mielestäni surulliselta. Ja juuri silloin voisikin olla hyvä olla ottamatta uusia kilpailuja täyttämään aukkoa, vaan voisi pysähtyä ja ottaa sen tunteen vastaan… Miettiä, mikä sen aiheuttaa. Käsitellä ja tuntea, vaikka se tunne onkin hankala ja pelottava. Ainakin minut se on vapauttanut nauttimaan elämästä ihan uudella tavalla.

2 Comments

  • Tiina on elo 12, 2017 Reply

    Kiitos tästäkin kirjoituksesta. Osui ja upposi. Tulin pitkän ajomatkan jälkeen väsyneenä ja pitkästä aikaa katsomaan olisitko kirjoittanut jotain ja kas, olithan sinä. Ja aihekin sattui olemaan juuri se, joka itselläni on ollut eilisestä lähtien mielen päällä. Tämänhän piti olla hauskaa ja mukavaa. Ja onkin, on toki. Ihan niinkuin kirjoitat. Mutta ei koko elämä, ja silti on. Ja jos se otettaisiin pois – jos epäonnistun (niinkuin eilen tein) – jos en pääse kisaamaan – jos kisaan ikäni turvin sarjassa jossa en haluaisi ja silti haluan kisata .. joinakin päivinä vaikeaa. Silti niin mukavaa. Kiitos kirjoituksestasi.

    • Katja on elo 14, 2017 Reply

      Kiitos Tiina! Vähän on tullut nykyään kirjoiteltua, mutta ihana kuulla, että tämä puhutteli. Tällaista kipuiluahan se on… Halaus.

Vastaa käyttäjälle Tiina

Cancel Reply