Minun arvoni
Olen kirjoittanut jo aiemmin voimaantumisestani, mutta haluan avata asiaa vielä lisää. Halu kertoa tarkemmin siitä, miten löysin oman arvoni ja mihin se ei enää perustu, syntyi samastumisen tunteesta nähdessäni tämän postauksen Humans of New Yorkin (HONY) facebook-sivulla:
”I’ve been overweight all my life. But I broke up with my boyfriend last year, and things weren’t going well, so it got worse and worse. I’d try to diet, but I’d eat something that I wasn’t supposed to. I’d try to go to the gym, but I’d leave early. I was trying to lose weight because I felt like I needed to be a different person. But time has passed now, and I think I’m approaching weight loss with a much more positive attitude. I know that I can be happy without losing weight. Sure, I wish I could wear prettier clothes. I wish I could take a photograph without my face looking like a football. But I know that I’m not my weight. And it’s hard to come to that conclusion. You really have to battle to separate your self-image from your weight. Because weight is always the first thing that somebody sees. Somebody will see you after a few years, and their first comment is about the weight you’ve put on. Maybe I’ve become a better person these last few years. Maybe I’ve been a great friend to someone. Maybe I’ve read a lot of books and become smarter. Maybe the reason I’ve put on weight is that I’ve got a great job that can be stressful and doesn’t leave me time to go to the gym.”
Erityisesti tämä kohta puhutteli minua: ”I know that I’m not my weight. And it’s hard to come to that conclusion. You really have to battle to separate your self-image from your weight.”
Itsetuntoni ei ole ollut mitenkään maailman paras nuoruudessani ja kouluaikana perustin oman arvoni toisaalta kavereiden määrään ja siihen kuinka suosittu olin, toisaalta hyviin arvosanoihin. Menestyin koulussa hyvin. Kirjoitin yhden L:n, neljä E:tä ja yhden M:n (pitkästä matematiikasta). Opiskelin ahkerasti, ja edelleenkin haluan suoriutua hyvin kaikesta, mihin ryhdyn. Itsetuntoni ei kuitenkaan ole enää sidottu onnistumiseen – uskon olevani hyvä ja arvokas epäonnistumisista huolimatta, vaikka vaadinkin itseltäni paljon. Valmentajani mielestä tämä on hyvä asia ja “mestarin ominaisuus” (hänen sanansa), sillä en luista treenistä koskaan ja olen valmis tekemään töitä.
Kuten tuossa aiemmassa voimaantumiskirjoituksessa mainitsin, olen läpikäynyt yhden “aika huonon” parisuhteen… Jos itsetuntoni ei ollut alun alkaenkaan hyvä, se oli tuon suhteen jälkeen palasina manipuloinnin seurauksina. Olen käytännössä rakentanut sen alusta asti uudelleen. Toki ennen tähän pisteeseen pääsyä keksin vielä yhden asian, mihin saatoin oman arvoni sitoa: paino/ ulkonäkö. Maaginen raja oli 55 kg, sitä enempää en saanut painaa, silloin näytin hyvältä ja olin hyvä. Taistelin tuon nimenomaisen taistelun, josta HONY:n postauksessa puhuttiin. Erotin itseni ja minäkuvani kaikesta siitä. Menestyksestä. Suosiosta. Ulkonäöstä. Painosta.
Vasta sen jälkeen, kun arvoni ei perustunut ulkonäkööni, opin näkemään peilikuvani positiivisesti. Tajusin tämän n. vuosi sitten, kun pelasimme ystävieni kanssa kerran lautapeliä (en muista nimeä), jossa piti arvata, kuinka moni porukasta vastaa kortin väittämään “kyllä”. Kortissani oli kysymys “Oletko mielestäsi seksikäs” ja ajattelin heti, että onpa helppo kysymys! Kaikkihan meistä vastaa kyllä! Yllätyksekseni kyllä-vastausten määrä olikin vain 50%. Minusta se oli surullista. Toki näin käy, jos vertailemme itseämme toisiin, ja ajattelemme, että tuolla on sitä, tätä ja tuota, mitä minä haluaisin. Mutta mielestäni meissä jokaisessa on jotain kaunista. Jotain erityisen hyvää. Jotain seksikästä. Ja siihen pitää tarttua ja sitä pitää ravita!
Pidän siis itseäni nykyään seksikkäänä, mutta itsetuntoni ei ole enää riippuvainen ulkonäöstäni. Eikä myöskään siitä, katsovatko miehet minua! Seksikkyyteni, onnellisuuteni tai itsetuntoni eivät perustu siihen. Tämä tuli puheeksi yhdessä henkilökohtaisessa päivityksessäni, johon vitsillä kommentoitiin (päivitys ei kylläkään ennen ko. kommenttia liittynyt aiheeseen ollenkaan), että voin olla onnellinen, kun ainakin yksi mies on katsonut takapuoltani viikon aikana – tosin arvioidessa maastavetotekniikkaani. Mielestäni takapuoleni on kyllä aika tuijotettava ;) Pidän sen muodosta – ja sehän on juuri tärkeintä! Että pidän siitä itse. Olen itse tyytyväinen. En vertaile itseäni muihin enkä ajattele olevani parempi tai huonompi kuin joku toinen. Minun on hyvä olla itseni kanssa juuri tällaisena kuin olen. Uskon, että meidän täytyy oppia rakastamaan itseämme ja tekemään itse itsemme onnelliseksi. Joten en tarvitse miesten huomiota ollakseni onnellinen. En tarvitse sitä kohottamaan itsetuntoani.
Minun läpimurtoni tosiaan tapahtui, kun löysin voimanoston ja sen myötä voimani, myös henkisesti. Ystäväni tosin totesi lukiessaan tuota aiempaa kirjoitustani voimaharjoittelun merkityksestä minulle, että tiedäthän että olet arvokas, vaikka et nostaisikaan isoja rautoja. Kiitos sinulle, olet ihana, kun muistutat! Toki nykyään tiedänkin sen. Voimaharjoittelu on auttanut minua löytämään oman arvoni sieltä sisältäni näyttämällä mihin kaikkeen pystyn, mutta ei niin, että perustaisin sen siihen. Jos en saa kisoissa tulosta, niin kyllähän se harmittaa, mutta ei elämä siihen kaadu. Eikä se mittaa arvoani. Olemme kaikki arvokkaita juuri tällaisina kuin olemme.
Loppuun vielä kaikille, jotka yrittävät väittää muuta, lannistaa, hallita tai lytätä… ;)